Elämäni uni

Tänään vietetään siis isänpäivää. Viimeiset kaksi viikkoa siitä onkin jo hössötetty. Työpaikallani lasten iltapäiväkerhossakin on jo viime viikosta askarreltu isänpäiväkortteja ja lahjoja. Muistan itsekin, kuinka natiaisena aina innolla piirtelin kuvia isälleni ja rakentelin hassuja lahjoja. Joka vuosi, tähän samaan aikaan, kortit ja lahjat ovat meillä kuitenkin päätyneet kaapin perille ja osa varmaan roskikseen. Minusta tuntuu, ettei isäni koskaan ole sen kummemmin välittänyt noista "rakkaudella ja tunteella" tehdyistä väkerryksistäni. Saati sitten edes minusta. Jossain vaiheessa, vähän vanhemmaksi kasvaessani lopetinkin niiden tekemisen ja itse muistamisen kokonaan. Tänään en ole sanonut edes "moi" isälleni. Oikeastaan yli puoleen vuoteen en ole sanonut isälleni juuri sanaakaan.

Olkaa onnellisia te, jotka voitte tuntea, että teillä on isä joka välittää ja oikeasti rakastaa. Muistakaa onnitella ja antaa iso, lämmin halaus isälle. Niin minä tekisin, jos vaan voisin tuntea niin.